Isä ja vauva

Itselläni meni ensimmäinen kuukausi ihan vauvakuplassa. En ehtinyt tehdä mitään ylimääräistä, en ehtinyt edes itse syödä. Söin mitä milloinkin,lähinnä herkkuja. Samalla nautin suunnattomasti vauvasta, suorastaan omin vauvan, pidin koko ajan lähellä, että tämä on minun, minun oma pieni nyytti. Samalla odotin, että mieheni, isä olisi yhtä onnellinen vauvasta. Kyllä hän olikin ja onkin mutta tekee hassuja valintoja. Meidän tullessa sairaalasta kotiin, Olimme puhuneet, että vaihdamme ensimmäisenä lakanat sänkyyn. Ne, kun oli jäänyt vaihtamatta ja todennäköisesti kissa käynyt niissä. Hän alkoikin niitä vaihtamaan minun ihastellessa vauvaa. Kesken vaihtamisen hän kuitenkin oli yhtäkkiä soittamassa jonnekin. Tiedättekös minne! Roskisfirmaan! Juuri tuolla hetkellä oli elintärkeää muuttaa meidän roskiksen tyhjennysväli, koska entinen ei riitä vaippojen kanssa. En tietenkään hänelle siinä kommentoinut, mietin vain, että selvästihän se meidän roskis täyttyy tässä nyt supervauhtia juuri nyt. Vauvan itkiessä hän myös tekee mielestäni outoja. Hän vaan pitää vauvaa juuri siinä samassa asennossa missä vauva nyt sattui olemaan, ei yritä kääntää eri asentoihin tai hyssytellä. Tästä olen varovasti yrittäny sanoa, että ehkä kannattaa koittaa...Tästä mainitsim neuvolassa, sitä kysyttäessä. Neuvolan ohje minulle oli lähteä pois kotoa ja jättää isä vauvan kanssa yksin. Tällöin hänen on pakko itse opetella ja onnistuessaan hänen itseluottamuksensa kasvaa. Ymmärrän tämän. Olen nyt muutaman kerran niin tehnyt. Tuntuu vain niin rasittavalta lähteä Illalla uudestaan lenkille, kun useimmiten olen vaunuillut jo päivällä. Sitä alkaa jo itsekin olemaan niin väsähtänyt, ettei hirveesti enää tee mieli lähteä lenkkeilemään tai shoppailemaan iltasella. Tähän täytyisi kyllä minun keksiä jokin keino, miten isä joutuisi ottamaan kunnolla vastuun vauvasta. Minulla on myös se vika, että kun isä on vauvan kanssa ja voisin poistua takavasemmalle, niin jäänkin taustalle seurailemaan ja ihailemaan heitä. He kun ovat niin äärettömän suloisen näköisiä. Lähdinkin sitten eräänä iltana jumppaan, vauva oli ollut vähän itkuinen sen päivän mutta lähdin kuitenkin. Mieheni laittoikin viestiä, että vauva itkeskelen ja ehkä vauva kohta ei jaksa enään. Pistin vauhtia treeniin ja olinki Kotona jo tunnin päästä. Astuessani ovestaen kuule itkua, huh. Isä on saanut vauvan rauhoitettua. Kävellessäni olohuoneeseen asetelma on seuraavan lainen, isä on puhelimessa, jonottaa Elisalle, 15 vee isoveli kiikuttaa vauvaa sitterissä. Hyvä, kun joku, mutta mieheni koko juuri tuolla hetkellä elintärkeäksi saada soitettua Elisalle. Olen yrittänyt kehua häntä, kun hän on aivan kanssa että hyvinhän sä pärjäät jne. Hän sanoikin kerran, osaan mä jutella sille mutta, kun se itkee en tiiä mitä tehä. Nyt olen sitten muutaman kerran neuvonut, sanonut ääneen, että vauvaa voi näin koittaa käännellä ja hyssytellä, pitää lähellä. Vauvaa einpitäisi jättää yksin sitteriin huutamaan. Hän onkin sitten tehnyt nii, kuin euvoin. Joten, ehkä tuo ei pidäneuvoa isää, tai eivät enää koske vauvan onkin ihan vanha neuvo! Vauva on nyt 3kk vanha. Hän on edelleen Välillä iltaisin itkuinen, vähän ilmavaivoja ja väsyneenä ne on vauvalle ylivoimaisia. Tänään minulla on kampaaja ja siellä kestänee, 2,5 tuntia plus matkat. Tänään isä sitten saa olla pidempään yksin vauvan kanssa. Minua tämä taitaa jännittää enemmän. Toivotaan, että vauva olisi aika hyväntuulinen ja isä saa rauhassa opetella, ilman, että minä,olen sekaantumassa. Minä herkästi iltasella otan isältä vauvan, kun vauva alkaa itkemään,ehkä se loukkaa isää, niinkuin en luottaisi häneen. Itse taas kuvittelen, että kun otan vauvan, niin isälle ei tule olo, että hän ei pärjää. Minulla on selvästi kovasti petrattavaa tässä. Isä kyllä pärjää! M