Rv 31

Heippa! Nyt mennäänki jo viikolla 31. Aika mennyt suunnattoman nopeasti. Tuntuu, että niistä alun peloista on ikuisuus, niinkuin olisi ollut ihan eri elämä tai eri ihminen kenelle ne tapahtui. Maha on kasvanut valtavasti ja Vauva liikkuu kivasti siellä. Olen käynyt kuukauden välein ultrassa, lääkäri halusi seurata vauvan kasvua tarkemmin, koska sokerirasituskokeessa oli poikkeavia arvoja. Vauva on kasvanut normaalisti, painoa tällä,hetkellä noin 1,5 kg. Vauva on vielä perätilassa. Se vähän jännittää tässä, että kai se ymmärtää sitten kääntyä. Oppaissa luki, että useimmat vauvat kääntyvät tällä viikolla, toivotaan, että tämäkin. itse luulen, että Vauva on tällä hetkellä kääntynyt poikittain, mahan muoto on muuttunut ja liikkeet tuntuvat vatsan sivuilla. Oltiin neuvolassakin tällä viikolla, tehtiin isyyden tunnustus paperit. Sehän olikin näppärää nykyään, noin vaan neuvolassa nimet paperiin. Silloin 15 vuotta sitten piti vauvan kanssa mennä sosiaalitoimistoon lastenvalvojalle ja muistelen, että käynti kesti Aika kauan. Nyt taitaa olla kasassa kaikki vauvan tarvikkeet. Viime viikolla tuli turvakaukalo. Tilattiin Jollyroomilta Btitax römer istuin. Minusta se oli kohtuu hintainen ja kuulosti turvalliselta. Niin paljon valikoimaa nykyään! Meillä lähenee tuo muutto. Tällä hetkellä elämme laatikoiden keskellä. Olen paikkaillut koko kuukauden hitaasti tavaroita laatikoihin. Yritän muistaa levätä välillä. Vähän jännittää tuleeko vauva aikaisemmin, kun tässä on nyt tämä muutto edessä. Pitää vain yrittää ottaa rauhallisesti ja lepäillä välillä. Se on minulle vaikeaa, kun haluaisin aina kaiken heti valmiiksi ja helposti vain teen ja teen. Memme

Hankintoja

 Oli todella pelottavaa alkaa katselemaan vauvanvaatteita. Oli olo, että jos ostan jotain onko se huono juttu, että luulen liikaa. Kiertelin kuitenkin kauppoja hypistelemässä pieniä vaatteita. Voi, miten suloisia ne on! Lopulta uskaltauduin ostamaan yhden pienen bodyn jotain viikon 15 paikkeilla. Muutamia viikkoja myöhemmin tajusin, että kyseinen body oli kyllä virheostos. Se oli kokoa 50 ja pään yli vedettävä malli. Vauvathan ovat niin pieniä ja niitä on melkein pelottava pukea, varsinkin noita pään yli vedettäviä bodeja. Seuraavat bodyt katsoinkin tarkkaan, että ovat kietaisumallia.

Suurimman osan vauvan vaatteista ostin kirppareilta. Niissä on tosi hyväkuntoisia vauvan vaatteita tarjolla ja halvalla. Pieni ihminen tarvitsee uskomattoman paljon tavaraa, vaikka olen yrittänyt ostaa vain Oikeasti tarpeellista.

Ihan muutamia bodeja ja housuja olen ostanut uutena. Lähinnä Lindexistä.  Facebookin kirppareilla olen viettänyt paljon aikaa. Sieltä löysin vaunutkin. Olen haaveillut Emmaljungista ja sellaiset löysinkin. Halusin ihan perusmallia, jotta pääsen niillä pienillä hiekkateilläkin kulkemaan. Minulla ei ole tarvetta päästä näppärästi ratikkaan tai muuhun pieneen tilaan joten uskon näiden olevan hyvät  meille.

Kun minä olin vauva minulla oli valkoiset nahkavaunut, ehkä siksi ihastuinkin näihin heti. Nämäkin nimittäin ovat valkoiset nahkavaunut. Nämä ovat semmoiset kermanvalkoiset. 

Nyt vaunut odottelevat nukkujaa saapuvaksi. Se aika lähenee koko ajan, alan uskaltaa olla innoissani...

50 kokoa kietaisubody

Kotidoppler

 Ihmiset, jotka tietävät raskaudesta hokevat nauti nyt. Vastaan juu, yritän. On todella vaikea nauttia vaan, koska koko ajan on jotain pelättävää. Ensin sai jännittää koko ajan näkyykö pöksyissä verta, sitten jännitettiin seulonta ultraa, sitten nipt testin tulosta, sitten rakenneultraa. Sitten siirrytään jännittämään synnytystä. 

Tilasin oman mielenrauhani vuoksi kotidopplerin. Valitsin Angelsoud merkkisen, Raskauskeijulta. Se on ollut minulle pelastus, Olen voinut välillä tarkistaa, kuulenko pienen sydämen ja on suuri helpotus tietää, että hän on hengissä. En varmasti ilman tuota laitetta olisi kestänyt jatkuvaa jännitystä ja pelkoa, että onko se vielä siellä vai eikö.

Ystävällesi kävi todella kurjasti, hän tuli raskaaksi ja kaikki oli hyvin viikolla 7 ultassa. Seulonta ultrassa todettiin kuitenkin sikiön kuolleen tuolloin viikolla 7, heti ultran jälkeen. Mitään keskenmenon oiretta hänellä ei ollut. Hän vain luuli olevansa onnellisesti raskaana. Se oli todella kamalaa hänelle. Tietenkin itse sitten aloin myös pelkäämään vastaavaa ja siinä tuo doppleri auttoi minua todella paljon.

Kotidopplereista ollaan montaa mieltä, toisille se tuo vain harmaita hiuksia, jos sykettä ei joka kerta löydykään ja toisille se tuo helpotusta, niinkuin minulle.

Nyt raskaus on jo niin pitkällä, että jo uskallan uskoa, että meille tulee vauva. Nyt ollaan selvitty viikolle 28 asti ja kaikki on ollut ihan hyvin, sokerit hieman koholla ainoastaan.

Rv 15 ja vauvauutisia

 Olimme päässeet jo raskausviikolle 15 ja varovasti uskalsi jo salaa olla iloinen. Samalla koko ajan Pelko kulkee mukana, entä jos se vielä kuitenkin tulee pois. Päätimme kuitenkin kun tässä vaiheessa uskaltaa kertoa mahdollisesta vauvasta ihan lähimmille.

Omalle parhaalle ystävällesi olin jo kertonut. Kertomista varjosti se  että ystäväni tahtoisi vielä myös vauvan. Pelkäsin ja varoin kovasti uutisellani satuttavan häntä. Kerroin vaan lyhyesti tilanteen mutta tämän jälkeen en ole uskaltanut puhua hänelle raskaudestani tai tuntemuksistani.

Mieheni soitti omille vanhemmilleen uutisen, he olivat kovin iloisia ja kannustavia. Minun vanhempani olivatkin sitten hiljaisempia,äitini ei sanonut sanaakaan. Hän alkoi puhua ihan jotain muuta asiaa. Olin hyvin hämmentynyt. Isäni tukeni äkkiä ja kyseli muutamia kysymyksiä raskaudesta. Äitini ei sanonut mitään. Äidilläni on aina ollut vaikeuksia näyttää tunteitaan tai sanoa hyviä, kannustavia asioita. Äitini korvaa ne tavaroilla. Niin kävi nytkin. Muutaman päivän päästä hän lähetti poikani mukana vauvan muumi bodyn.

Tyttäreni oli uutisesta innoissaan. Hän alkoi heti miettiä nimeä ja kuinka hän voi hoitaa sitten vauvaa. Poikani ensi reaktioni olikin toisenlainen. Hänen ilmeensä muuttui ja hän tokaisi, että minä en ainakaan sitä sitten hoida ja syöksyi ovesta ulos. Muutaman tunnin kuluttua hän oli rauhoittunut ja mietti, että Vauva voi sitten pelata salibändyä hänen kanssaan.

Itse olen voinut fyysisesti todella hyvin. Ei mitään suurta vaivaa, ihan tavallinen olo. Ehkä se johtuu siitä, että yritin niin kauan leikkiä tavallista,ettei tarvitsisi tuntea niin kovaa tuskaa, jos huonosti käy. Kummallisia unia on alkanut tulemaan ja hikoilen enemmän ja se haisee!

Toivoa siis on näinkin iäkkäillä äideillä, vaikka muuta sanotaan. Joten älkää menettäköön toivoanne, jos siellä joku muu iäkkäämpi haaveilija tätä lukee.

Kolmas kerta

 Miehet eivät juuri puhu keskenmenoista, miten he kokevat sen miltä se heistä tuntuu. Minä en tiedä kuinka paljon mieheeni sattui nämä. Hetkeksi etäännyimme toisistamme ja kumpikin tahollaan unohti vauvahaaveen.

Mietin, että kai se on uskottava, ei se enää ole mahdollista. Samalla hieman katkerana syytin elämää, en sitten koskaan saanut kokea sitä yhteistä perhettä, enkä saanut enempää lapsia. Jatkoimme elämää normaalisti. Kävimme remonttoimassa yhtä asuntoa, siellä touhutessa mielessäni kävi että minulla ei ole,e tainnut olla kuukautisia hetkeen. Meillä oli mukava puuhakas viikonloppu ja tunsin, että jotenkin lähennyimme uudestaan miehen kanssa. Kotona tein raskaustestin. Positiivinen.

En osannut olla iloinen tällä kertaa. Olin vain neutraali. Tällä kertaa en lukenut ja seurannut raskausviikkoja. En varonut juuri mitään, leikin, etten edes ole raskaana. En uskaltanut olla raskaana, pelkäsin niin kovasti pettymystä, että Yritin välttää sen. Automaattisesti jokainen vessakäynti katsoin paperiin ja housuihin näkyykö ruskeaa tai pinkkiä.

Olin laittanut kalenteriin milloin olisi viikko 10. Tuli tuo viikko 10 ja olin edelleen raskaana. Tuolloin Menin yksityiselle varhaisultraan, halusin tietää milloin se tulee pois. Olisin halunnut mennä yksin, ilman miestä. En olisi halunnut hänen siellä kuulevan huonoja uutisia, halusin suojella häntä. Mies kuitenkin ehdottomasti halusi mukaan, niinpä menimme yhdessä.

Hikoilin odotushuoneessa, pelkäsin niin paljon. Samalla toivoin, jospa siellä olisikin kaikki hyvin, mutten oikein uskaltanut uskoa. Varauduin kuulemaan huonot uutiset. Ilokseni saan nyt sanoa, että siellä oli kaikki hyvin. Siellä oli elävä pirteä sikiö ja näytti elinkelpoiselta. Olin huojentunut, iloinen. Siltikään en vieläkään uskaltanut uskoa. Joka päivä oli saavutus, vielä raskaana.

Varasin tuon jälkeen neuvolaan ajan, mutta en suostunut täyttämään kyselylomakkeita ennen 12 viikon ultraa. Halusin taas suojella itseäni tuskalta. Tehtiin niin, että kävin ensin ultassa ja nipt testeissä, jonka jälkeen vasta neuvolaan. 

Kaikki oli normaalisti. Minä olin raskaana ja meidän pieni näyttäisi pysyvän matkassa. Pelko on kuitenkin koko ajan läsnä, paperiin tulee kurkittua,kotidoplerilla tarkistettua, onko se vielä hengissä.

Kertoessani vauvasta huomaan aina sanovani sanat meille pitäisi tulla.. En sano meille tulee. 

Toistaiseksi kaikki hyvin ja toivoa on. 

Ohjeita

 Kului kuukausi ja olin uudelleen raskaana. Raskaustestin 2 viivaa teki onnelliseksi, toiveikkaaksi. Aloin noudattamaan kaikkia ohjeita, vältin kaikkia kiellettyjä ruokia, pelkäsin treenatakin, etten vain aiheuta alkiolle mitään. Tuntui, että hengittäminenkin oli kielletty.

Elin hyvin varovasti, toivoin ja olin onnellinen. Menin alkuraskauden ultraan, missä todettiin, että todellakin Olin raskaana. Alkioita oli ollut kaksi toinen keskeytynyt hyvin alussa, jäänteet jäljellä. Elossa olevastakin ultrakuva oli jotenkin epäselvä. Katsotaan kahden viikon päästä uudelleen lääkäri sanoi. Olo oli pettynyt, aavistelin pahinta. Joka vessakäynti tarkistin automaattisesti onko paperissa verta.Viikolla 8 soitin neuvolaan ja sain ajan viikolle 11. 

Seuraavassa ultrassa viikolla 10 alkio oli edelleen elossa mutta liian pieni. Lääkäri käski varautua keskenmenoon. Olimme tuolloin menossa pienelle viikonloppureissulle mieheni synttäreiden kunniaksi. Samana iltana paperissa oli sitä ruskeaa. Tiesin, että kaikki on ohi. Olin niin pettynyt, itseeni, elämään. Olin surullinen mieheni puolesta, että taas.

Kaikista ohjeista huolimatta raskaus keskeytyi viikolla 10. Pidemmällä kuin viimeksi. Tämä keskenmeno oli lopulta tosi kipeä, verta ja klönttejä valui ulos viikon. Soitin neuvolaan peruakseni ajan, minulle hoettiin puhelimessa, että verenvuoto on normaalia. Minä väitini vastaan, että tämä ei ole, tämä on keskenmeno, se tulee ulos. Sain lähetteen äitiyspolille, mistä seuraavana päivänä jo soitettiinkin. Sieltäkin yritettiin lohdutella, että se voi olla normaalia. Sain kuitenkin ajan seuraavalle viikolle tarkistukseen.

Pahin kipu oli seuraavana perjantai iltana, en unohda tuota iltaa koskaan. Mieheni oli töissä, hyvä Iin, en olisi kestänyt nähdä hänen suruaan. Makasin sohvalla ja söin kaikki kipulääkkeet mitä talostamme löytyi. Poikani kävi sohvalla kyselemässä olenko sairas. Kivusta sekaisin hymyilen hänelle ja sanon, minulla on vain vähän huono olo. Kaikki on hyvin. Oikeasti jo harkitsin, että joudunko lähtemään ensiapuun saamaan jotain lääkettä. Kipu oli jo synnytyksen luokkaa.

Seuraavalla viikolla kävin ultassa. Siellä oli todella ihana ja lempeä mieslääkäri. Lääkäri muistutteli, että tiedäthän, että sinä et ole voinut mitenkään aiheuttaa tätä. Kaikki oli tullut ulos mitään toimenpiteitä ei tarvittu. 

Viikon urheana kävin silti töissä. En halunnut kenenkään tietävän. Häpesin, Olin taas epäonnistunut. Häpeän tunne oli uskomattoman voimakas. Miksi ihmeessä nämä keskenmenot ovat tämmöinen tabu.

Tälläkin kertaa keskenmeno alkoi ruskealla vuodolla. Mies siellä reissussa yritti uskotella minulle itselleen, että se voi olla normaalia, itse vain jotenkin tiesin, että se ei ole minulle normaalia. Sinne päätyi tämäkin lapsenalku, vessanpönttöön. Yhtä isoa klönttiä pidin kädessäni ja itkin, Tämäkö se on, lapseni, jonka ei ollut määrä syntyä.

Tämän jälkeen lopetin kaiken, ei enää ovulaatiotestejä, ei viherjauhetta, olkoon. Me olemme tämmöinen perhe. 

Toiveissa vauva

 Biologinen kelloni on jo vuosia vedellyt viimeisiään, silti haave vauvasta ei koskaan poistunut, vaikka ikää tuli yli 40. Ei vaan ollut löytynyt sopivaa kumppania kenen kanssa toteuttaa haave. Ne eivät vain olleet sopivia tai eivät haaveilleet lapsista.

Yritin lohduttaa itseäni, että minullahan kumminkin on jo kaksi lasta, jotka jopa olen onnistunut kasvattamaan kunnon ihmisiksi, silti pienen pieni salainen haave eli sisälläni, jospa vielä kuitenkin...

Löysinkin viimein sopivan kumppanin ja päädyttiin tekemään Vauva. Väärin. Ei niitä tehdä, ei todellakaan, se ei mene niin. Vauvaa ei kuulunut ja ikä hankaloitti asiaa. Netti oli pullollaan lääkärien haastatteluja joissa tuli hyvin selväksi, että vanha mikä vanha. Ei tule onnistumaan. Mittailin ja tutkailin ovulaatiotestejä kuukaudesta toiseen. Luin kaikki ohjeet. Kyllä niitä onkin joka lähtöön, pitää syödä sitä sun tätä, Juoda greippimehua, punaviinia, syödä viherjauhetta, macajauhetta, harrastaa seksiä juuri tietyssä asennossa jne..tietenkin juuri oikeaan aikaan. Tein kaiken ohjeiden mukaan. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. 

Kunnes yhtäkkiä aavistelin olevani raskaana ja tein positiivisen testin. Olin onnellinen ja innoissani. Muutaman viikon. Tämä alkio valui nätisti vessanpönttöön viikolla 7. Keskenmeno alkoi pienellä ruskealla vuodolla pöksyissä, pikkuhiljaa vuoto muuttui pinkiksi ja seuraavana päivänä alkoikin menkkamainen verenvuoto, jonka mukana alkio valui ulos. Kipuja ei ollut ollenkaan.

Olin epäonnistunut. Huono nainen. Lapseni on pöntössä. Onneksi keskenmeno oli täydellinen, ei vaatinut mitään tyhjennyksiä. Surin muita keskenmenon kokeneita, jotka joutuneet vielä kohdun tyhjennykseen. Minä pääsin vähällä. Silti päässäni pyöri ajatus mitä tein väärin, syytin itseäni. Olin lähtenyt ystävän mukaan baariin. Siellä salaa join alkoholitonta olutta koska en halunnut kertoa raskaudesta vielä. Kuitenkin juuri tuona iltana tullessani kotiin pöksyissäni oli ruskeaa. Joten ehkä aiheutin sen menemällä baariin, ei saisi mennä minnekään.

Järjellä sitä tiesikin, että ei siihen itse paljonkaan voinut vaikuttaa. Lapsi vain ei ollut elinkelpoinen. Silti syytin itseäni.