Kului kuukausi ja olin uudelleen raskaana. Raskaustestin 2 viivaa teki onnelliseksi, toiveikkaaksi. Aloin noudattamaan kaikkia ohjeita, vältin kaikkia kiellettyjä ruokia, pelkäsin treenatakin, etten vain aiheuta alkiolle mitään. Tuntui, että hengittäminenkin oli kielletty.
Elin hyvin varovasti, toivoin ja olin onnellinen. Menin alkuraskauden ultraan, missä todettiin, että todellakin Olin raskaana. Alkioita oli ollut kaksi toinen keskeytynyt hyvin alussa, jäänteet jäljellä. Elossa olevastakin ultrakuva oli jotenkin epäselvä. Katsotaan kahden viikon päästä uudelleen lääkäri sanoi. Olo oli pettynyt, aavistelin pahinta. Joka vessakäynti tarkistin automaattisesti onko paperissa verta.Viikolla 8 soitin neuvolaan ja sain ajan viikolle 11.
Seuraavassa ultrassa viikolla 10 alkio oli edelleen elossa mutta liian pieni. Lääkäri käski varautua keskenmenoon. Olimme tuolloin menossa pienelle viikonloppureissulle mieheni synttäreiden kunniaksi. Samana iltana paperissa oli sitä ruskeaa. Tiesin, että kaikki on ohi. Olin niin pettynyt, itseeni, elämään. Olin surullinen mieheni puolesta, että taas.
Kaikista ohjeista huolimatta raskaus keskeytyi viikolla 10. Pidemmällä kuin viimeksi. Tämä keskenmeno oli lopulta tosi kipeä, verta ja klönttejä valui ulos viikon. Soitin neuvolaan peruakseni ajan, minulle hoettiin puhelimessa, että verenvuoto on normaalia. Minä väitini vastaan, että tämä ei ole, tämä on keskenmeno, se tulee ulos. Sain lähetteen äitiyspolille, mistä seuraavana päivänä jo soitettiinkin. Sieltäkin yritettiin lohdutella, että se voi olla normaalia. Sain kuitenkin ajan seuraavalle viikolle tarkistukseen.
Pahin kipu oli seuraavana perjantai iltana, en unohda tuota iltaa koskaan. Mieheni oli töissä, hyvä Iin, en olisi kestänyt nähdä hänen suruaan. Makasin sohvalla ja söin kaikki kipulääkkeet mitä talostamme löytyi. Poikani kävi sohvalla kyselemässä olenko sairas. Kivusta sekaisin hymyilen hänelle ja sanon, minulla on vain vähän huono olo. Kaikki on hyvin. Oikeasti jo harkitsin, että joudunko lähtemään ensiapuun saamaan jotain lääkettä. Kipu oli jo synnytyksen luokkaa.
Seuraavalla viikolla kävin ultassa. Siellä oli todella ihana ja lempeä mieslääkäri. Lääkäri muistutteli, että tiedäthän, että sinä et ole voinut mitenkään aiheuttaa tätä. Kaikki oli tullut ulos mitään toimenpiteitä ei tarvittu.
Viikon urheana kävin silti töissä. En halunnut kenenkään tietävän. Häpesin, Olin taas epäonnistunut. Häpeän tunne oli uskomattoman voimakas. Miksi ihmeessä nämä keskenmenot ovat tämmöinen tabu.
Tälläkin kertaa keskenmeno alkoi ruskealla vuodolla. Mies siellä reissussa yritti uskotella minulle itselleen, että se voi olla normaalia, itse vain jotenkin tiesin, että se ei ole minulle normaalia. Sinne päätyi tämäkin lapsenalku, vessanpönttöön. Yhtä isoa klönttiä pidin kädessäni ja itkin, Tämäkö se on, lapseni, jonka ei ollut määrä syntyä.
Tämän jälkeen lopetin kaiken, ei enää ovulaatiotestejä, ei viherjauhetta, olkoon. Me olemme tämmöinen perhe.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti