Olimme päässeet jo raskausviikolle 15 ja varovasti uskalsi jo salaa olla iloinen. Samalla koko ajan Pelko kulkee mukana, entä jos se vielä kuitenkin tulee pois. Päätimme kuitenkin kun tässä vaiheessa uskaltaa kertoa mahdollisesta vauvasta ihan lähimmille.
Omalle parhaalle ystävällesi olin jo kertonut. Kertomista varjosti se että ystäväni tahtoisi vielä myös vauvan. Pelkäsin ja varoin kovasti uutisellani satuttavan häntä. Kerroin vaan lyhyesti tilanteen mutta tämän jälkeen en ole uskaltanut puhua hänelle raskaudestani tai tuntemuksistani.
Mieheni soitti omille vanhemmilleen uutisen, he olivat kovin iloisia ja kannustavia. Minun vanhempani olivatkin sitten hiljaisempia,äitini ei sanonut sanaakaan. Hän alkoi puhua ihan jotain muuta asiaa. Olin hyvin hämmentynyt. Isäni tukeni äkkiä ja kyseli muutamia kysymyksiä raskaudesta. Äitini ei sanonut mitään. Äidilläni on aina ollut vaikeuksia näyttää tunteitaan tai sanoa hyviä, kannustavia asioita. Äitini korvaa ne tavaroilla. Niin kävi nytkin. Muutaman päivän päästä hän lähetti poikani mukana vauvan muumi bodyn.
Tyttäreni oli uutisesta innoissaan. Hän alkoi heti miettiä nimeä ja kuinka hän voi hoitaa sitten vauvaa. Poikani ensi reaktioni olikin toisenlainen. Hänen ilmeensä muuttui ja hän tokaisi, että minä en ainakaan sitä sitten hoida ja syöksyi ovesta ulos. Muutaman tunnin kuluttua hän oli rauhoittunut ja mietti, että Vauva voi sitten pelata salibändyä hänen kanssaan.
Itse olen voinut fyysisesti todella hyvin. Ei mitään suurta vaivaa, ihan tavallinen olo. Ehkä se johtuu siitä, että yritin niin kauan leikkiä tavallista,ettei tarvitsisi tuntea niin kovaa tuskaa, jos huonosti käy. Kummallisia unia on alkanut tulemaan ja hikoilen enemmän ja se haisee!
Toivoa siis on näinkin iäkkäillä äideillä, vaikka muuta sanotaan. Joten älkää menettäköön toivoanne, jos siellä joku muu iäkkäämpi haaveilija tätä lukee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti